Olimme perheen kanssa lomalla Lontoossa Juhannussunnuntaista viikon eteenpäin.

Perjantaiaamuna lähdimme jälleen katsomaan, josko aamiaispaikaksi löytyisi jotain uutta. Ja löytyihän sitä.

Paikka oli muistaakseni nimeltään "Bread", tai jotain sinnepäin. Se oli periaatteessa Take Away paikka, mutta syömään voi jäädä myös paikanpäälle. Itsepalveluvalikoimista löytyi valmiiksi pakattuna todella runsas valikoima erilaisia kolmioleipiä, täytettyjä croissanteja, wrappeja, täytettyjä sämpylöitä ja patonkeja, hedelmä- ja marja-annoksia pilkottuina rasioissa ja vaikka mitä. Oli myös lämpötiski, josta löytyi valmiiksi pakattuja hampurilaisia sun muuta. Otin lämpöisen muna-pekoni hampurilaisen, lohiwrapin, appelsiinimehun ja sitruuna-juustokakun. Kyllä sillä nälkä lähti.

Aamiaisen jälkeen lähdimme Madam Tussaudsin vahakabinettiin, johon olimme ostaneet liput valmiiksi. Jono oli taas aivan mieletön, jokunen sata metriä rakennuksen ulkopuolellakin. Kysyimme yhdeltä hemmolta, että pitääkö meidän mennä jonon päähän, vaikka on liput jo valmiina. Kuulemma piti. Menimme jonon päähän miettimään mitä tekisimme, ja seuraamaan samalla miten nopeasti/hitaasti jono vetäisi. Totesimme että seuraavana päivänä (lauantaina) jono olisi viikonlopusta johtuen todennäköisesti vähintäänkin yhtä pitkä. Vaihtoehto oli tietysti tulla riittävän ajoissa, mutta perheen nuorisoa ei kovasti innostanut herääminen lomalla kukon laulun aikaan.

Onneksemme siihen kuitenkin tuli joku henkilökuntaan kuuluva huutelemaan, että ne joilla oli jo liput, pääsisivät suoraan viereiseen lyhyempään jonoon. Eli aivan toisin kuin meitä oli alkuun neuvottu. Pääsimme sitten kuitenkin alle puolen tunnin jonotuksella sisälle. Hyvä niin, sillä ulkona sateessa jonottaminen ei ollut herkkua. Tuokin paikallaan seisomisaika onnistui saamaan minulle aikaiseksi jälleen melko ikävät lonkka- ja selkäsäryt.

Vahakabinetista en ennakkoon juurikaan paljoa odottanut. Se oli kallis, mutta ehkä kuitenkin paikka jossa pitää Lontoossa käydessä poiketa. En juurikaan ole kiinnostunut julkisuuden henkilöistä, saati sitten poliitikoista tai kuninkaallisista, joten minulle ei sieltä kovinkaan montaa tuttua hahmoa löytynyt, jotka olisin ulkonäön perusteella tunnistanut. Muutama kuitenkin, eli Hamilton, Elvis ja Barak Obama. Hahmot olivat kaikki kielltämättä hyvin elävän näköisiä, ja niitä sai myös kosketella ja mennä aivan viereen vaikkapa kuvaa varten. Monien esimerkiksi kuuluisien näyttelijöiden kanssa kuvaan haluavien kesken syntyi ihan jopa jonoja, että kuka milloinkin pääsi itseään heidän vierellään kuvauttamaan. Myös vaimo ja poika välillä näihin jonottivat, tytär ei niinkään. Minä keskityin lähinnä istumapaikan etsimiseen, että saisin edes vähän helpotusta lonkka- ja selkäkipuihin.

Vajaan tunnin kiertelyn ja pällistelyn jälkeen koin kuitenkin positiivisen yllätyksen. Sen jälkeen nimittäin tutustuttiin seuraavaan osastoon (Lontoon historia) pienissä kahden hengen vaunuissa istuen. Ne liikuivat hissukseen raidetta myöten eteenpäin välillä puoleen ja toiseen kääntyillen, aina sen mukaan kummalla puolella oli enemmän nähtävää. Selostus (jota en tosin juurikaan ymmärtänyt, koska oli englanniksi) seurasi myös koko ajan mukana. Siinä oli mukava istualtaan seurata Lontoon historian tapahtumia välillä jopa liikkuvien vahanukkien esittämänä.

Sen jälkeen seurasi pienen odottelun jälkeen ainakin minulle toinen yllätys. Ihan positiivinen sellainen. Pääsimme nimittäin katsomaan reilun vartin mittaisen 4D elokuvan. Sinne piti laittaa melkoisen räpistimen näköiset lasit päähän, mutta ne toimivat jopa omien silmälasieni kanssa todella hienosti. Tuntui todella välillä siltä, että elokuvan tyypit tai jotkin esineet lennähtivät aivan siihen oman nenän viereen. Yllättävän hauska ja positiivinen kokemus. Kaikkiaan meillä meni aikaa tuolla vahakabinetissa sisään pääsyn jälkeen reilut puolitosta tuntia.

Sen jälkeen olikin jo pojalle ehtinyt tulla nälkä, koska hän ei ollut jaksanut aamulla lähteä muun perheen kanssa aamiaiselle. Kävimme Pizza Hutissa syömässä mahat täyteen pizzaa.

Suunnistimme seuraavaksi Nottinghilliin ihmettelemään kadun varteen pystytettyjä kirpputori yms kojuja. Kaikennäköistä olisi ollut myynnissä, mutta emme mitään siitä kadunvarresta ostaneet.

Muita iltapäivän kohteitamme olivat esimerkiksi Sefridges tavaratalo Oxford Streetillä, jossa halusin käydä sen vuoksi kun minulla on kesken Netflixissä saman niminen sarja, joka kertoo tuon tavaratalon syntyvaiheista. En tiedä kuinka paljon tuolla sarjalla on historiallisten tositapahtumien kanssa tekemistä, mutta olin joka tapauksessa tunnistavinani rakennuksen ulkonäöltä tuohon sarjaan perustuen, ja myös tavaratalon sisällä oli jotain samankaltaista tunnelmaa tuon ohjelman kanssa. Kävimme myös Liberty-nimisessä tavaratalossa, josta taas puolestaan vaimo oli etukäteen jotain lueskellut. Se olikin melko hauska ja pieni tavaratalo, erittäin vanhahtava narisevine puulattioineen.

Illalla oli vaikeusia löytää ruokapaikkaa, johon mahtuisi syömään, sillä kaikki Pubit ja muut edullisemmat ravintolat olivat täynnä jalkapalloa tuijottavia asiakkaita. Löysimme lopulta yhden Italiaisen ravintolan, josta pääruuan ja kolmen jälkiruuan (minä jätin väliin) jälkeen pääsimme 135 puntaa köyhempinä hotellille nukkumaan.

Seuraava aamu oli lauantaiaamu. Päätimme että emme lähde mihinkään nähtävyyksiin jonottamaan, sillä niihin kaikkiin oli viikollollakin ihan tarpeeksi jonoa. Esimerkiksi aivan hotellimme vieressä olevaan Tower of Londoniin emme menneet ollenkaan. Ihmettelimme vain lauantaiaamuna aamiaiselle mennessämme, että olipa sinne jonoa heti aamusta alkaen. Siinä pienen kävelymatkan päässä olevaan Tower Bridgeen olimme tiistai-iltana käyneet jo tutustumassa. Iltavaloissa se olikin ihan hienon näköinen.

Aamiaisen jälkeen lähdimme Regent Parkiin viettämään päivää. Tarkoitus oli sielläkin vuokrata polkupyörät, kuten alkuviikosta Hyde Parkissa. Siellä oli kuitenkin alueella polkupyöräily kielletty, joten emme sitten pyöriä vuokranneet. Sen sijaan vuokrasimme jossain vaiheessa tunniksi polkuveneen, jolla seilasimme puistossa olevaa pientä järveä edestakaisin. Lapset polkivat ja ohjasivat, me olimme vaimon kanssa matkustajina.

Illalla olimme päättäneet jo etukäteen mennä hotellimme lähistöllä olevaan hyvät arvostelut saaneeseen ravintolaan syömään. Olihan nyt joka tapauksessa Lontoon reissumme viimeinen ilta. Ravintolan luo päästyämme oli pettymyksemme kuitenkin suuri, sillä ovessa oli lappu että ravintola on valitettavasti tämän viikon suljettuna. Lähdimme siis jälleen kerran etsimään jotain ruokapaikkaa, ihan vaan kävellen ja ympärillemme katselemalla. Kyllähän me sitten melko hyvän paikan löysimmekin, erään lähistöllä olleen uudehkon hotellin ravintolan. Palvelu oli nopeaa ja ystävällistä. Ruoka melko hyvää, ja mahat saimme täyteen hiukan yli 160 puntaa maksettuamme.

Sunnuntaina hotellihuone piti luovuttaa jo kello 11.00. Eli täytyi nousta jo yhdeksältä, jotta ehtisimme käydä aamiaisella ennen lähtöä. Viimeisen aamun aamiaispaikaksi halusin ehdottomasti lempibupini, eikä siihen kukaan esittänyt eriäviä mielipiteitä. Eli vielä kerran Large Breakfast, sillä oli hyvä päivä aloittaa. Sitten vaan hotellille pakkaamaan. Totesin siinä pakkaamista aloitellessani, että matkalaukkuni oli näköjään saanut tulomatkalla melkoisen kolhun. Siinä oli alakulmassa pieni reikä, ja siitä lähti halkeamat sekä ylöspäin että pitkin laukun pohjaa. Päädyimme vaimon kanssa siihen tulokseen, että laukku ei välttämättä selviäisi ehjänä Suomeen saakka. Sääli sinänsä, juurihan tuon laukun sain synttärilahjaksi reilut 16 vuotta sitten...

No ratkesihan sitten tuokin pulma, että mitä tekisimme hotellin luovutuksen (klo 11.00) ja lentokoneen lähdön (18.40) välisen ajan. Eli siis vielä kerran ostoksille, uutta matkalaukkua etsimään.

Olimme uutisista kuulleet, että nyt oli käsillä joku terrori-iskujen vuosipäivä, joten esimerkiksi Heatrowin lentokentällä (johon olimme menossa) oli valmiustasoa nostettu ja turvatarkistuksia tiukennettu. Eli siellä oli syytä olla normaalia aikaisemmin, ettei jumittuisi mihinkään ja myöhästyisi lennolta. Silti meillä oli ihan hyvin aikaa käydä laukkukaupoilla. Vaimo muisteli nähneensä siinä lähistöllä kävelymatkan päässä yhden tavaratalon, joka sitten lopulta löytyikin. Mutta oli kiinni. Nythän oli sunnuntai, ja kaupat saivat kyllä halutessaan olla auki, mutta näköjään eivät sitten kuitenkaan kaikki olleet.

Menimme sitten lopulta taas kerran Oxford Streetille, missä kaikki kaupat olivat auki. Marssin sisään ensimmäiseen kauppaan, mistä jo kadulta näki että matkalaukkuja oli tarjolla. Kolmen minuutin harkinnan ja pienen tinkimisen jälkeen olin 85 puntaa köyhempi ja yhtä matkalaukkua rikkaampi. Laukku oli sellainen kankainen, jotka tuntuvat olevan muotia nykyään. Kooltaan se oli vähän rikki mennyttä suurempi, joten tavaroiden sinne siirtäminen ei tuottanut sen kummempaa tuskaa. Vanhan laukun jätimme hotelliin piccololle, joka lupasi huolehtia se poistoon.

Loppuajan ennen lentokentälle lähtöä vietimme lähistöllä olevassa puistossa. Haimme Take Away ruokaa, jonka söimme puiston penkillä. Menimme lentokentälle metrolla. Kenttä oli vyöhykkeellä kuusi, joten meiltä olisi vaimon kanssa pitänyt mennä lisämaksu siellä pääteasemalla. Ei kuitenkaan mennyt. Eli matka kentälle oli huomattavasti halvempi kuin viikko aikaisemmin toiseen suuntaan taksilla. Taksimatka kesti tullessa puolitoista tuntia, nyt metrolla aikaa meni vaihtoineen tunti ja neljäkymmentä minuuttia.

Emme ennakkovaroituksista huolimatta huomanneet kentällä mitään poikkeavaa. Kaikki sujui ihan jouhevasti, ja pääsimme lentokoneeseenkin lähes aikataulun mukaisesti. Sitten jouduimme kuitenkin odottelemaan lähes tunnin, kunnes saimme luvan nnousta ilmaan. Oli kuulemma ruuhkaa kentällä. Myötätuulen takia saimme hiukan aikataulua lennon aikana kiinni, mutta sen verran oli lähtömme kuitenkin myöhässä, että laskeutuessamme Suomeen oli  päivä jo ehtinyt vaihtua varttia aiemmin maanantaiksi.

Ihan mukava oli Lontoossa käydä, ja vielä ehkä mukavampi päästä taas takaisin kotiin, ja minun tapauksessani lähteä samantien heti maanantaina mökille. Vaimo joutui menemään reissun jälkeen viikoksi töihin, mutta nyt sitten taas jatkuu hänelläkin loma.