Minulla on ainakin muutamia pakkomielteitä. Onkohan kaikilla?

En tarkoita nyt kuitenkaan pakkomielteellä lääketieteellistä psyykkistä häiriötä, joka on esimerkiksi ahdistava pakonomainen tarve tarkistaa moneen kertaan että hella ei  ole päällä, tai että ovi tuli varmasti lukkoon, kun lähdin kotoa. Tarkoitan tässä yhteydessä pakkomielteellä asioita, jotka ovat kuitenkin melkolailla usein ja toistuvasti mielessä, vaikkeivat varsinaisesti ahdistusta aiheutakkaan.

Yksi asia, jonka koen tulleen itselleni pakkomielteeksi, on asuntoauto. Kuulostaa ehkä omituiselta ja ehkä vähän erikoiseltakin, varsinkin henkilöistä jotka eivät minua tunne.

Minulla on nuoruudessani kertaalleen ollut asuntoauto. Se rakennettiin itse Mersun 508 umpikuorma-autosta, ja muutoskatsastettiin sitten asuntoautoksi, jonka kokonaipainoksi määriteltiin siinä vaiheessa 3500 kiloa, eli sillä sai sen jälkeen ajaa henkilöauton ajokortilla. No en minä sitä ihan itse rakentanut, vaan olin apuna kun käsistään kätevä Suntio sen käytännössä rakensi. Sillä autolla tehtiin yksi unohtumaton kuukauden mittainen Euroopan reissu, ja lisäksi monta mukavaa pienempää reissua. Jouduin tuon auton kuitenkin sattuneista syistä syntyneen rahapulan vuoksi myymään liian aikaisin. Ja siitä asti on haaveenani ollut saada vielä joskus asuntoauto.

Jostain syystä tämä on muodostunut minulle pakkomielteeksi, joka on mielessäni vähintäänkin viikottain. Läpi vuoden. Miksi näin? En osaa oikein itsekään sitä selittää, mutta näin vaan on. Luonnollisesti yksi selittävä tekijä on se, että asuntoautoon liittyy minulla runsaasti positiivisia ajatuksia.

Tämä pakkomielle oli ehkä helpostikkin ennalta arvattavissa, kuten seuraavakin. Eli se että olen päättänyt voittaa lotossa. Sitä on tullut yritettyä säännöllisesti jo reilut 40 vuotta. Jotenkin vaan on sellainen tarve, että lottorivi pitää olla jokaisessa arvonnassa mukana. Kyllä se voitto sieltä sitten joskus sattuu kohdalle. Tosin tässä joskus laskeskelin, että jos nyt voittaisin 20 000 euroa, niin olisin nippa nappa omillani. No, toisaalta, jos en olisi koskaan lotonnut, niin johonkin ne rahat olisivat kuitenkin tässä vuosien saatossa kadonneet. En oikein jaksa uskoa että tililläni nyt köllöttelisi 20 000 euroa ylimääräistä rahaa siitä hyvästä, etten ole koskaan lotonnut tai pelannut muita rahapelejä.

Lasken omalta osaltani pakkomielteeksi myös sen, etten käytännössä juuri koskaan myöhästy mistään. Jos myöhästyn, on siihen varmasti todella hyvä syy. Aikanaan koulusta en myöhästynyt koskaan. Joskus olisin kyllä myöhästynyt, kun esimerkiksi polkupyörästäni puhkesi rengas jo alkumatkasta kouluun mennessä. Mutta silloin päätin lintsata koulusta koko päivän. Mielestäni se oli pienempi paha. Töistä olen myöhästynyt kaksi kertaa, toisella kertaa autosta puhkesi rengas, ja toisella kertaa oli koko auto yön aikana varastettu. Tämä pakkomielle on toisaalta melko rasittava, niin minulle itselleni kuin läheisyydessäni oleville muillekin ihmisille. Mutta sen olen moneen kertaan todennut, että ei tästä irti pääse, vaikka olen joskus yrittänytkin.

Äskeiseen pakkomielteeseen tavallaan liittyy myös se, että minulla on jonkinlainen pakkomielle siitä, että täytyy koko ajan tietää paljonko kello on. En voisi kuvitella olevani ilman kelloa. Rasittavaksi tämän pakkomielteen tekee se, että minulla on myös yöllä nukkuessani tarve jatkuvasti katsoa kelloradion näytöltä paljonko kello on, jotta tietäisin kauanko vielä voi nukkua ennen kuin pitää nousta ylös. Näin siis lähinnä työpäivinä, tai jos on muuten aamulla joku aikainen meno. Herätys on minulla aina kelloradiossa päällä, mutta yleensä sammutan sen ja nousen vähän ennen sen soimista. Tänä vuonna se on tähän mennessä soinut tasan kerran.  

Seuraavasta pakkomielteestä täytyy sattuneista syistä kirjoittaa kieli keskellä suuta. Kirjoitan kuitenkin. Eli minulle on muodostunut sellainen pakkomielle, että työ ja vapaa-aika täytyy pitää ehdottomasti täysin toisista erillään. Tämä ilmenee esimerkiksi siinä, että kotona en juuri koskaan puhu mitään työasioista. Enkä töissä kotiasioista. Vaimoni ei varmaankaan esimerkiksi tiedä monenkaan työkaverini nimeä puhumattakaan esimieheni nimestä. Olen aivan varma ettei työkavereistani kukaan tiedä puolestaan vaimoni nimeä. Eikä esimerkiksi sitä että meillä on koira. Ainot työasioihin liittyvä asia josta kerron kotona, on se milloin minäkin päivänä pääsen töistä. Eli jos on vaikkapa jokin esimieskokous tai vastaava, pääsen töistä sen verran myöhään, etten sellaisena päivänä jaksa enää töiden jälkeen käydä kaupassa. Miksi näin? Erittäin hyvä kysymys. Minä en kuitenkaan pysty (tai tässä yhteydessä halua) siihen vastata. Tämä on kuitenkin asia, jota en pysty muuttamaan, joten sen kanssa vaan eletään tästä eteenkin päin.

Viimeisenä kerron sellaisesta pakkomielteestä, joka ei ehkä ole välttämättä niin ennalta arvattavissa kuin nuo edellä mainitut. Eli pakkomielteeni päästä olemaan ja ehkä mielellään myös asumaan Pohjois-Suomeen. Jo joskus 80-luvulla olin päättänyt muuttaa Rovaniemelle opiskelemaan. Lukemaan lakia. Se ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Aina välillä olen miettinyt minkälaiseksi elämäni olisi muodostunut, jos silloin olisin sinne lähtenyt. Vaikea sanoa. Erilaiseksi varmaan, mutta olisiko se ollut nykyiseen elämääni verrattuna parempi vai huonompi, sitä ei voi tietää.

Edelleenkin tunnen kaipuuta pohjoiseen. Pohjois-Suomeen sekä Jäämerelle Pohjois-Norjaan. Jäämerellä on ihan pakko päästä aina välillä käymään, mutta en silti välttämättä haluaisi sinne muuttaa asumaan. Mutta Pohjois-Suomeen voisin oikein mielelläni muuttaa vaikkapa vakituisesti asumaan. Rovaniemeä pidän edelleen oikein mukavana ja hienona kaupunkina, mutta ehkä kuitenkin tällä hetkellä kaikkein mieluiten muuttaisin Kittilään, Leville. Se on jotenkin sellainen paikka josta todella pidän, ja sinne aina mielelläni uudelleen palaan. Tänä vuonna olen siellä jo kertaalleen yhden viikon perheeni kanssa viettänyt, ja toinen viikko siellä on jo varattu ja osittain maksettukin. Kesällä menen sinne koiramme Timin kanssa sillä aikaa kun muu perhe lomailee Gardajärvellä. Minun ja koiran lisäksi mukaan kyllä mahtuu muitakin, jos halukkaita vaan löytyy, sillä varaamani mökki sisältää majoituspaikat tarvittaesa kymmenelle hengelle.

Mikä pohjoisessa sitten kiehtoo? Syitä on varmaan monia. Pohjoisessa kiire ja stressi eivät kuulu asiaan. Pohjoisen luonto ja vuodenajat ovat vielä hienommin ja voimakkaammin näkyvillä kuin vastaavat täällä etelässä. Ja ennenkaikkea minulla liittyy pohjoiseen vain ja ainoastaan hyviä muistoja ja kokemuksia. Aina kun siellä on käynyt, on kokemus ollut hieno, tai vieläkin hienompi. Nykyinen tilanne on se, että teen erittäin mielelläni lomamatkoja pohjoiseen. Joko jäämerelle tai Leville. Samalla ainakin puolitosissani seuraan Levillä myynnissä olevia kohteita. Että jos vaikka joskus saisi hankittua sieltä kiinteän ja pysyvän paikan, johon voisi aina tilaisuuden tullen lähteä rentoutumaan ja lataamaan akkujaan näitä arjen yhä haastavammiksi käyviä koitoksia silmällä pitäen. Levillä on tosi yleistä tällaiset osaomistus kohteet, joihin saa melko kohtuullisella pääomalla oikeuden asumiseen esimerkiksi joka kuudenneksi viikoksi. Tuolloin ei pääoman tarve olisi kovin suuri, ja olisi kuitenkin aina tuttu paikka odottamassa kun sinne ehtii. Ja jollei ehdi, sen voisi aina vuokrata pois siksi viikoksi jolloin ei itse pääse paikalle.

Pakkomielteet muodossa tai toisessa kuuluvat varmasti monen aivan normaalin ihmisen elämään. Minulle noita on kertynyt melko monta, mutta en silti pidä itseäni niiden vuoksi mitenkään kovin epänormaalina ihmisenä. Ja ainahan se on siitä kiinni miten haluaa itselleen pakkomielteen määritellä, ja minkä kokee itselleen pakkomielteeksi. Kyllä niistä joistakin ehkä voi eroonkin päästä, mutta helppoa se ei varmasti ole.