Raha on sen verran vanha keksintö, että sitä löytyy varmasti jo kaikilta.

Raha ratkaisee.

Raha puhuu.

Mutta mikä on rahan merkitys?

Voisiko olla elämää ilman rahaa?

Mitä rahalla saa?

Mitä rahalla ei saa?

Rahasta ja sen merkityksestä on kirjoitettu todella paljon. Ja kaikesta siihen liittyvästä. Toisaalta raha on tabu. Ei siitä voi puhua. Ei voi kertoa paljonko saa palkkaa. Ei voi kertoa paljonko tilillä on rahaa. Korkeintaan voi mainita paljonko on velkaa. Mutta ei tietenkään sitä, kuinka paljon ja missä ajassa sitä on tarkoitus lyhentää. Puhumattakaan siitä, että paljonko jää rahaa käytettäväksi lyhennysten jälkeen.

Raha on siis kaikesta päätellen hyvinkin kiinnostava ja haastava aihe, joten kirjoitan siis siitä.

Omat ensimmäiset kosketukseni rahaan tulivat lapsena viikkorahan muodossa. Kuten varmaan monella muullakin. Raha on aina ollut minulle tärkeää. En kiellä sitä. Muistan vieläkin, kun kouluun mennessäni aloin saada viikkorahaa. Sain alkuun 50 penniä viikossa. Sitä en kyllä muista, mikä viikonpäivä viikkorahan saamispäivä oli. Luulisin kuitenkin, että se oli viikonlopun aikana.

Mitä sitten viikkorahalla sai tehdä? Eikö se ollut omaa rahaani? Eikö sillä saanut tehdä ihan mitä halusi? Näin minä sen pienessä päässäni aikanaan ajattelin, ja toimin sen mukaisesti. Muistan vieläkin ihan hyvin, kun viikkorahan saatuani juoksin läheiselle kioskille, ja ostin 10 kappaletta Batman-tikkareita. Ne maksoivat 5 penniä kappale, joten se oli tasaraha. Ne olivat sellaisia mustia salmiakilta maistuvia tikkareita, joihin oli päälle kuvioitu jollain suolaisella valkoisella värillä Batmanin kuva. Itse tikku oli valkoinen, ja karamelliosan päällä oli läpinäkyvä sellofaani (tms) kääre. Tikkarit maistuivat mielestäni tosi hyviltä, joten ostin niitä siis kymmenen, kun kerran rahaa oli.

Mutta.

Vanhempieni mielestä näin ei olisi saanut tehdä. Se oli hirveää tuhlausta käyttää koko viikkoraha tikkareiden ostamiseen. Rahaa kuului säästää, ja ostaa sitten kun sitä oli tarpeeksi kertynyt, jotain sellaista isompaa, johon oli kannattanut säästää. Eivät maistuneet tikkarit enää sen jälkeen kovin hyvältä. Sen verran kovan ja mieleenpainuvan läksytyksen sain. Muistaakseni en ole sen jälkeen juurikaan tikkareita ostellut. Olin silloin 7-8 vuotias, ihan tarkkaan en muista.

Mutta otin opikseni.

Muistan hyvin erään toisen viikkorahoilla tehdyn ostoksen. Siihen olin säästänyt kauan. En tarkkaan muista kuinka kauan, mutta suunnilleen kuitenkin noin puolen vuoden viikkorahat. Eli ostin sellaisen muovisen vedessä uitettavan autolautan, tai oikeastaan lossin, jossa oli oikein sellaisia pieniä muovisia autojakin kyydissä. Siihen sitten vaan naru nokkaan ja mökillä Teiskossa sitä pitkin laiturin reunaa uittamaan. Se oli tosi hieno, ja se ui mukavasti pienessä aallokossa kun sitä narusta veti ja ohjaili.

Mutta.

Sattui sitten kuitenkin nuorempi pikkusiskoni myös uittamaan narun päässä jotain pikku purtiloa pitkin laiturin reunaa, ja tuli minua jossain vaiheessa vastaan siinä laiturin syvemmässä päässä. Kumpikaan ei väistänyt. Minä olin isompi, minä pysyin laiturilla, pikkusisko ei. Hän putosi laiturilta veteen, umpisukkeluksiin. Hän ei vielä silloin osannut uida, joten tilanne oli melko vaarallinen. Maltoin kuitenkin jättää hienon veneeni, ja nostin pikkusiskon hiuksista pinnalle. Huusimme hädissämme molemmat sen verran lujaa, että vanhempamme tulivat sitten nostamaan siskon takaisin laiturille. Ei tuntunut hieno veneeni sen jälkeen enää kovin kivalta. Ei tullut sitä sen jälkeen paljon uiteltua. Olin siihen aikaan muistaakseni 8-9 vuotias.

Sitten joskus myöhemmin kiinnostuin piirustuksesta. Näin jossain lehdessä mainoksen piirustuskurssista. Se toimi niin, että tietyin väliajoin, olisikohan ollut kuukauden välein, tuli postissa ohjeet ja tehtävät suoritettavista piirustustehtävistä, joita sitten sai sinne firmaan lähettää arvioitaviksi. Halusin välttämättä siihen kurssiin osallistua, vaikka se oli melko kallis ja kesti vuoden. Pääsin kuitenkin vanhempieni kanssa sopimukseen. Vuoteen ei tule viikkorahaa, ja saan tuon kurssin. Viikkorahani ei siihen ihan riitänyt, mutta vanhempani maksoivat loput. Hienoa! Loistavasti sijoitettu viikkoraha. Sain mitä halusinkin, ja oikeastaan vähän ylikin!

Mutta.

Ensimmäisen tehtävän kanssa pakersin ahkerasti. Tehtävänä oli piirtää lyijykynällä mahdollisimman aidon näköinen koira. Mallin mukaan ja ohjeita noudattaen. Piirsin ja pakersin. Tuntitolkulla. En oikein onnistunut. Luovutin. Kyllästyin. Seuraavaa tehtävää en enää edes yrittänyt. Ja siitä eteenpäin en niitä enää edes katsonut. Menivät suoraan isälleni, joka niistä ehkä sai jotain harjoitusta itselleen. Minulla jatkui taas vuoden päästä viikkorahan saanti.... Olin siihen aikaan 9-10 vuotias.

Mutta mikäs siinä, jossain vaiheessa aloin taas saada viikkorahaa. Se oli siinä vaiheessa jopa noussut huimasti, viikossa tuli aina kokonainen markka. Jossain vaiheessa alkoi sitten unelmissa itää uusi polkupyörä. Oikein vaihdepyörä. Sellainen kaksivaihteinen. Päästiin sitten taas vanhempien kanssa asiasta sopuun, eli minä maksoin pyörästä 70 markkaa, jotka olin viikkorahoista säästänyt, ja vanhempani loput. Pyörä maksoi paikallisessa polkupyöräliikkeessä 210 markkaa, ja siihen hintaan kuului myös renkaan sivussa oleva matkamittari, josta olin erityisen tyytyväinen.

Mutta.

Ei mennyt viikkoakaan, kun törmäsin pyörälläni erään kaverini pyörään sillä seurauksella, että tuo hieno matkamittari irtosi pyörästäni, enkä sitä enää onnistunut uudelleen kiinnittämään. Kyllä pyörällä noin muuten tuli ajettua tosi paljon, mutta tuon matkamittarin puuttuminen harmitti kyllä pitkään. Olin silloin 9-10 vuotias.

Tässä vaiheessa viimeistään joku tarkkaavainen lukija alkaa huomata että minulla on ollut aivan lapsesta asti rahaongelmia. Tai vähintäänkin ongelmia ja päänvaivaa rahan käytön kanssa. Näin se vaan on, eikä se ole itse asiassa siitä yhtään mihinkään muuttunut. Vastaavia esimerkkejä voisin kirjoittaa paljon lisääkin. Ei nyt ehkä kuitenkaan ihan vuoden välein, mutta aivan häiriöksi asti myös aikuisiällä joka tapauksessa. Pari pientä esimerkkiä myöhemmiltä ajoilta vielä: menin vihdoin kesätöihin 18 täytettyäni saadakseni oman auton. Tuo Mini hajosi vajaassa viikossa, mutta kauppa saatiin onneksi peruttua. Ryhdyin jo nuorena yrittäjäksi saadakseni hyvän toimeentulon ja oman vapauden. Vajaan vuoden päästä oli jäljellä isot velat ja loppuelämän kestävät traumat väärään ihmiseen luottamisesta.

Entä mikä on tilanne nyt. Minä ja raha. Miten tulemme nykyään toimeen keskenämme?

Raha mietityttää edelleen. Nyt on kuitenkin tällä hetkellä siinä mielessä hyvä tilanne, että en ole mihinkään enkä kenellekään enää velkaa euroakaan. Enkä aio enää velkaa ottaa, sen verran alkaa tuota ikää olla. Mielessä on kuitenkin taas kerran, tai siis toisaalta edelleen, muutamia sellaisia hankintoja, joita tekee kovasti mieli, mutta pelkää että hankinnan jälkeen tulee vastaan taas tuo "mutta". Eli esimerkiksi jo tämä itselleni pakkomielteeksi ja ikuisuuskysymykseksi noussut kysymys asuntoauton hankinnasta. Vaimo on tehnyt selväksi että yhdessä sellaista ei hankita, eli jos sellaisen hankin, kustannan sen ihan itse. Olen jo moninaisia vuosia laittanut osan palkastani rahastoihin, jotka olen sitten myynyt siinä vaiheessa kun on tullut aika vaihtaa perheen ykkösauto uuteen. Eli suunnilleen neljän vuoden välein. Mutta mitäpä jos sitten seuraavaksi tekisinkin niin, että jatkettaisiin samalla Volvolla vielä seuraavatkin neljä vuotta. On ehkä jopa perusteltua olettaa että Volvolla pystyy ajamaan kahdeksankin vuotta, varsinkin kun kilometrejä tulee vuodessa korkeintaan 20 000. Tuosta säästyneellä rahalla lisättynä niillä rahoilla joita nyt säästyy kuukausittain kun ei tarvitse enää mitään lainoja mihinkään lyhentää, pystyisi parin vuoden päästä hyvinkin ostamaan jonkinlaisen käytetyn asuntoauton.

Tai sitten osuuden jostain lomaosakkeesta Leviltä. Rahanreikiä on aina, ja haaveita siitä mitä voisi hankkia jos jostain saisi vähän ylimääräistä rahaa. Vielä yksi sellainen mukava ajatus rahan käyttämiseen olisi hommata vene. Siis sellainen vähän isompi, ja ehdottomasti Näsijärvelle. Vene saisi olla vaikka sellainen noin 10-12 metriä pitkä, riittävä varustus navigointiin ja sen verran kaikuluotaimia ettei vahoingossa karille täräytyä. Sillä olisi mukava pitkin Nässyä seilailla, kalastella ja viettää rauhallista vapaa-aikaa luonnon helmassa. Kotisatama sille olisi luonnollisesti Teiskon mökillä, missä se voisi samalla kätevästi toimia makuupaikkoina, silloin kun siellä sattuu olemaan enemmän porukkaa samaan aikaan. Moottori pitäisi olla taloudellinen diesel, eikä syväys saisi olla kuin korkeintaan 1,20 metriä, niin sitten sillä pääsisi matalankin veden aikana myös pois Ripolahdelta. Yllättävän edullisesti tuollaisia veneitä olisi saatavilla, jos (kun) ei ole tarve saada uutta venettä. Hintaluokassa alle 50 000 on jo todella runsaasti valinnanvaraa, ja puolta vähemmälläkin tuollaisen veneen tarvittaessa saa hankittua.

Rahalle olisi siis kovasti minullakin käyttöä, jos sitä sellaista "ylimääräistä" jostain ilmaantuisi tai saisi säästettyä. Vähemmälläkin tietysti pärjää, enkä missään nimessä ole sitä mieltä että mitä enemmän rahaa on, sen mukavampaa on elämä. En kuitenkaan myöskään ole sitä mieltä, ettei rahalla olisi mitään merkitystä ihmisen onnellisuuden kannalta. Kyllä se on aikamoista taistelua ja sinnittelyä, jos oikeasti on päällä totaalinen rahapula. Senkin minä olen kokenut. Aikana jolloin olin lopettanut oman kauppani, ja ennen kuin pääsin osuuskauppaan töihin, olin todella pahassa rahapulassa. Ollessani osuuskaupan kurssilla harjoittelussa ostin esimerkiksi kaupassa olevasta eläinten pakastealtaasta koirille tarkoitettuja päivämäärältään vanhentuneita maksalaatikoita. Kerroin työkavereille vieväni niitä siskoni koiralle, vaikka itse ne tietysti söin. Kun ei raha muuhun riittänyt. Jos tuosta ajanjaksosta pitää jotain positiivista etsiä, niin eipä ole koskaan sen jälkeen ollut laihduttaminen niin helppoa. Silloin kun ei siis oikeesti ollut varaa ostaa ruokaa, putosi paino 15 kiloa ihan huomaamatta. Sen jälkeen en ole ottanut koskaan tosissani ylipainoisia ihmisiä, jotka valittavat rahapulaa.

Rahasta on siis moneksi. Rahaa pitää myös osata kunnioittaa. Tuon minulle opetti jo aikanaan elämäni ensimmäinen työnantaja, kesätöissä alunperin tutuksi tullut rouva kauppias. Hän sanoi että rahaa pitää sen verran kunnioittaa, että kun rahoja esimerkiksi päivän päätyttyä kaupassa lasketaan, laitetaan ne kaikki samoin päin. Vielä tänä päivänäkin minulla on lompakossani olevat setelit aina hyvässä järjestyksessä. Kaikki samoin päin.