Usko, toivo ja rakkaus. Voimakkaita tunnetiloja kaikki. Lisäisin listaan vielä kuitenkin yhden: viha.

Mielestäni viha on erittäin voimakas tunne tai tunnetila. Onko se tarpeellinen vai ei? Onko se hallittavissa vai ei?

Minulla itselläni on sellainen tunne, että sisälleni on kasautunut erittäin suuri ja vaarallinen määrä vihaa, joka ei ole saanut luonnollista purkautumistietä. Vähän sellainen tunne, että olisin tavallaan kuin tulivuori, joka kerää painetta ennen purkautumista. Purkautuminen on joskus ollut lähellä, mutta olen toistaiseksi saanut sen kuitenkin aina ajoissa pysäytettyä.

Mistä tuota painetta, eli purkautumatonta vihaa, sitten sisälleni kertyy. Hyvinkin monista, ja ainakin osittain varsin harmittomistakin jutuista. Toisaalta pohjalla on eräänlainen erittäin iso perusannos vihaa, jonka olen visusti kätkenyt ja yrittänyt myös itseltäni unohtaa, siinä kuitenkaan kunnolla onnistumatta. Tuo liittyy erääseen elämäni ajanjaksoon, josta ehkä joskus kirjoitan tarinan otsikolla " Tapa tai tule petetyksi". Todennäköisesti tuon joskus kirjoitankin, tuskin koskaan kuitenkaan julkaisen, ainakaan tässä kaikille avoimessa blogissa. Toisaalta olen kyllä vakavasti harkinnut muutenkin että vahingosta viisastuneena aloitan jossain vaiheessa vielä yhden blogin, jota ei pääse lukemaan jollei tiedä salasanaa. Sinne tulisi sitten kaikki sellaiset jutut, joista voisin itse joutua jälleen kerran suuriinkin vaikeuksiin, jos ne olisin tässä kaikille avoimessa blogissa julkaissut, sillä seurauksella että ne olisi lukenut joku, jonka luettavaksi ne eivät olleet tarkoitettu. Ja tähän liittyen Yrmitsille tiedoksi: tässä blogissa en uskalla julkaista tarinaa otsikolla "Ystäväni pedofiili". Jos sen joskus julkaisen (olen sen kyllä melko pitkälle jo kirjoittanut) tapahtuu se tuolla "Severin salatuissa kansioissa" (tms), jos sellaisen joskus saan aikaiseksi.

Mutta nyt takaisin aiheeseen. Töissä on hyvinkin usein tilanteita että joku asiakas tahtomattaan, tai välillä tuntuu että jopa tarkoituksella, on niin sanotusti mielestäni hankala. Mutta vaikka asiakas ei aina olekkaan oikeassa, niin hän on silti aina asiakas. Eli jos asiakas esimerkiksi valittaa että meidän pakastealtaassa olevat pakesteemme ovat jäässä (ihan oikeasti, näin on käynyt) tai että olemme "piilottaneet" jonkun hänen etsimänsä tuotteen ihan eri paikkaan kuin ennen (vielä reilu vuosi remontin jälkeen), niin silloin täytyy sanoa että pistää vihaksi. Luonnollisesti silloin joutuu asiakkaalle päin olemaan edelleen hymyilevä ja ystävällinen, vaikka ihan oikeasti tekisi mieli tehdä jotain ihan muuta. Vaikkapa vain näyttää keskisormea ja poistua takavasemmalle. Ihan aina en valitettavasti ole töissä pystynyt pitämään yllä tuota tavoiteltavaa ihanteellista palveluasennetta, vaan olen esimerkiksi kerran vastannut asiakkaalle, joka kysyi että ovatko nämä tarjouksessa olevat makkarat hyviä, että "huonoja makkaroita meillä ei ole myynnissä ollenkaan, kun niillä on niin vähän kysyntää...." No, eihän näin saisi asiakkaalle vastata, ja minuakin se kadutti saman tien kun olin sen suustani lipsauttanut, mutta onneksi asiakas ei loukkaantunut, vaan otti asian huumorilla.

Myös liikenteessä autolla ajaessani minulla on usein tilanteita, että "pinna palaa", ja tulee äkillinen vihan tunne jotain autoa kohtaan, joka on mielestäni ajanut ärsyttävästi. Esimerkiksi vilkun käyttämättä jättäminen ärsyttää minua suuresti, varsinkin jos se haittaa minun ajamistani. Eli esimerkiksi jos edellä ajava auto ensin jarruttaa, ja sitten vasta laittaa vilkun päälle. Eli jos se olisi laittanut ensin vilkun, ja sitten vasta jarruttanut, olisin perässä tulevana pystynyt ajoissa nostamaan jalan kaasulta ja säästämään polttoainetta, tai tilanteesta riippuen, pystynyt ohittamaan kyseisen auton ilman turhia jarrutteluja. Samoin ärsyttää suuresti autot, jotka ensin ohittavat ja jäävät sitten eteen kökkimään ajaen hiljempaa kuin oma tasaiselle nopeudelle säädetty vakionopeudensäädin. 

Eniten itseäni pelottava tilanne on, kun joku ihminen saa minut vihastumaan siinä määrin, että mieli tekisi tappaa kyseinen henkilö. Näin on valitettavasti käynyt muutaman kerran. Onneksi järki on kuitenkin, ainakin tähän asti, lopulta vienyt voiton noissa tilanteissa. Näitä tilanteita en uskalla tässä kaikille avoimissa blogissa tämän tarkemmin kuvaila. 

Järki ja tunne joutuvat aina välillä muutenkin taistelemaan siitä, kumpi hallitsee ihmisen käyttäytymistä. En osaa sanoa kumpi olisi loppujen parempi noin kokonaisuudessa. Tässä viha asiassa ehkä kuitenkin järki, mutta toisaalta ihan kaikissa asioissa ei järki välttämättä ole pitkän päälle parempi ratkaisu tunteeseen verrattuna. Tästäkin voisi ehkä joskus kirjoittaa enemmänkin.

En pidä itseäni loppujen lopuksi kuitenkaan mitenkään äkkipikaisena ihmisenä, mutta jos joskus käy niin, että viha saa minusta hetkellisesti niin voimakkaasti vallan, että tulen surmanneeksi jonkun ihmisen, joudun luonnollisesti vankilaan. Se on siinä tilanteessa väistämätön totuus. Mutta onko se hyvä vai paha asia? Siitä ehkä pohdintaa jossain toisessa tarinassa.

Olen pitkävihainen. Ainakin luulisin niin, vaikka olen toisaalta vielä sen verran nuori, ettei asiaa voi varmuudella todeta. Joissakin tapauksissa pystyn ainakin päällisin puolin antamaan vihastumiseni aiheuttajalle anteeksi, mutta silloinkaan en pysty sitä kuitenkaan koskaan unohtamaan. Eräälle serkulleni suutuin noin 45 vuotta sitten, enkä ainakaan vielä ole sitä pystynyt antamaan anteeksi, saati sitten unohtamaan. Tapaus oli toisaalta ehkä monenkin mielestä varsin harmiton, mutta kun minä vihastuin ja suutuin, niin se oli sitten siinä. Voisin tuon tapauksen tässä vaikka kertoakin, niin tuleepa se sitten ensimmäistä kertaa tuon tapahtuman jälkeen jollekin kerrottua.

Eli olimme kesälomaa viettämässä mökillämme Teiskossa, kun meille tuli kyläilemään isäni sisko perheineen. Perheeseen kuului suunnilleen ikäiseni poika, jonka kanssa leikimme jotain ulkoleikkejä mökin parkkipaikan lähistöllä. Minun piti sitten mennä vessassa käymään. Mökin vessa eli ulkohuussi oli siinä lähellä. Kun istuin vessassa tarpeillani, säpsähdin yhtäkkiä hirveään kolaukseen. Hetken päästä se toistui. Ja taas uudestaan. Tajusin lopulta että serkkuni heittelee vessaamme kivillä. Yritin parhaani mukaan kaikesta huolimatta saada tarpeeni tehtyä. Sen jälkeen poistuin vessasta, enkä ainakaan muista että olisin tuon jälkeen sillä kertaa serkulleni sanonut enää sanaakaan, enkä vieläkään halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Sen verran suutuin.

Noin pääsääntöisesti ajattelen minulle tuntemattomista ihmisistä, että he ovat pohjimmiltaan pahoja ja vihamielisiä, eli heitä kannattaa karttaa aina kun se on mahdollista. En enää luota kehenkään ihmiseen, jollen ole tuntenut häntä todella pitkään. Poikkeuksen ehkä muodostavat ihmiset, jotka ovat saaneet jonkun minulle tärkeän ihmisen luottamuksen. Pienellä varauksella ehkä kuitenkin.

Toisaalta muistan kyllä myös pitkään ihmiset, jotka ovat jossain vaiheessa olleet ystäviäni. He pysyvät mielessäni ystävinäni todella pitkään, vaikka en heitä muutamaan vuoteen tai vuosikymmeneen näkisikään.

Sisälläni oleva viha ja epäluottamus ihmisiin on minulle varmastikin rasite. Se on myös aivan varmasti eräs tärkeä tekijä ajoittaisessa tarpeessani erakoitua, tai siis ainakin tarpeessa viettää aikaa itsekseni. Tai viettää aikaa vanhojen, hyvien ja luetattavien ystävien seurassa. Tutusti ja turvallisesti. Ilman stressiä ympäröivän maailman pahuudesta.