Olen joskus jostain lukenut, että ihmisen elämä jaksottuu seitsemän vuoden mittaisiin vaiheisiin. Siinä saattaa olla vinha perä.

Mietitäänpä.

Ensimmäiset seitsemän vuotta. Ne ovat aikaa ennen kouluunmenoa. Varhaislapsuutta. Tai mitä nimitystä siitä ajanjaksosta sitten haluaakin käyttää. Se on elämän ensimmäinen vaihe. Erittäin tärkeä. Monen mielestä ehkä elämän tärkein. Ainakin se antaa suunnan ja osviitan kaikille jatkossa tuleville elämän vaiheille. 

Omalta osaltani tuolta elämän ensimmäiseltä seitsemän vuotta kestäneeltä vaiheelta minulla on erittäin vähän konkreettisia muistikuvia. Joillakin on varmasti enemmänkin, joillakin ei ehkä senkään vertaa kuin minulla. Itselläni tuolta elämän vaiheelta olevat muistikuvat ovat lähinnä sellaisia pieniä yksittäisiä hetkiä, jotka ovat jääneet mieleen. Jostain syystä niissä kaikissa tapahtuu jotain negatiivista.

Muistan kun muutimme Teiskoon. Jostain syystä vanhemmillani ei ollut avainta asuntoon, johon olimme muuttamassa. Isäni joutui käsittääkseni rikkomaan jonkun ikkunan tai vastaavaa, että pääsimme sisälle. Hän sai siitä haavan rystyseensä, johon jäi sisälle lasinsiru. Minun mielestäni se oli ahdistavaa. En edes tiedä onko näin oikeasti tapahtunut. Tällainen muistikuva minulla kuitenkin tilanteesta on. Teiskossa asumisesta muistan myös hyvin selkeästi tilanteen, jolloin olin siskojeni kanssa katsomassa televisiota, ja vanhempani olivat alakerrassa saunassa. Mustavalkoisessa elokuvassa, jota katselimme, oli laiva, joka joutui niin kovaan myskyyn että oli vaarassa upota. Juoksin peloissani kellarissa olevaan saunaan kertomaan tapahtuneesta vanhemmilleni. En oikein saanut mitään vastausta tai kommenttia hätääni. Palasin hissukseen edelleen peloissani takaisin yläkertaan.

Varmasti tuohon elämäni ensimmäiseen vaiheeseen liittyy paljon positiivisiakin asioita. Jälkikäteen tuota jaksoa tarkastellessani tiedän, että perheessämme oli kaikki perusasiat kunnossa. Isä kävi töissä, äiti oli meidän lasten kanssa kotona, ja meillä oli katto pään päällä ja ruokaa pöydässä.  

Ennen seuraavan elämänvaiheen alkamista muutimme vielä Vilppulaan, jossa aloitin koulunkäyntini. Pienestä lapsesta nämä muuttamiset olivat melko stressaavia asioita. Ovat jääneet mieleen.

Elämän toinen seitsemän vuoden mittainen vaihe on siis ikävuodet kahdeksasta neljääntoista. Tuolloin käydään koulun ensimmäiset vuodet. Ehkä se menee ajallisesti hiukan yli nykyisen alakoulun, mutta kokisin kuitenkin että noina ikävuosina luodaan hyvin vahvasti perusta elämässä vastaan tulevalle koulutukselle. Noiden vuosien aikana käy kyllä jo melko pitkälle selville, että onko lukupäätä vai onko enemmän sitten sellainen käytännön ihminen, joka ei hirveästi teoreettisista opinnoista perusta. Myös kaverisuhteilla alkaa olla yhä enemmän merkitystä, ja tuolle ajanjaksolle ajoittuu monesti ja monen kohdalta ne ensimmäiset koko elämän läpi kestävät ystävyyssuhteet. 

Itselleni selvisi tuon elämänvaiheen aikana, että koulussa pärjään kyllä ihan kohtalaisen hyvin, mutta ei minulla kyllä ole sen kummempaa halua ja hinkua kovin paljon opiskeluun panostaa. Muutamia erittäin hyviä ystäviä minulla edelleen on, joiden kanssa olen tutustunut tuon elämänvaiheen aikana. Joihinkin heistä tulee edelleen pidettyä yhteyttä. Liian harvoin, mutta hyvä että edes joskus.

Elämän kolmas vaihe on tämän kaavan mukaan vuodet 15-21 vuotiaana. Murrosikä. Aikuistuminen. Itsenäistyminen. Siinä ehkä tärkeimpiä teemoja tuolle ajanjaksolle. Tässä vaiheessa alkaa myös varmasti tulla jo suuriakin eroja eri ihmisten välillä siinä, mitä he minkin elämänvaiheensa aikana tekevät ja kokevat. Joillakin esimerkiksi tuohon vaiheeseen kuuluu jo perheen perustaminen, tai ainakin vakituisessa parisuhteessa eläminen.

Itselleni tuo elämänvaihe toi tärkeimpänä asiana täysi-ikäisyyden, ja sen myötä ajokortin ja auton. Tuohon vaiheeseen kuuluivat myös ensimmäiset askeleet työelämässä, ja sen myötä tullut rahallinen korvaus, joka mahdollisti monia uusia asioita. Tuohon jaksoon sisältyy osaltani myös armeija. Todella epämiellyttävä kokemus, joka vaan oli pakko kestää. Ei edes aika ole kullannut muistoja. Tuon kaltainen vapauden riisto, läheisessä kosketuksessa toisten ihmisten kanssa oleminen ja eläminen yhdistettynä jatkuvalla syötöllä tuleviin tilanteisiin ja asioihin joihin sinulla itselläsi ei ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa, ei todellakaan ollut minua varten. Elämäni yksi ehdottomasti onnellisimmista päivistä oli se päivä, kun vihdoin pääsin sieltä pois. 

Elämän neljäs vaihe sijoittuu ikävuosiin 22-28. Nyt tullaan edelleen yhä enemmän alueelle, jossa eri ihmisten elämänvaiheet ja niihin voimakkaimmin vaikuttavat asiat ovat erilaisia. Joillakin tuo ajanjakso on varmasti vahvasti opiskeluun painoittuva, toisilla taas perheenperustamiseen ja siihen liittyviin asioihin keskittyvä. Uskon kuitenkin että jos itse kukin tuon jakson jo ohittanut ihminen elämäänsä taaksepäin tutkailee, niin joku teema tuohonkin elämänvaiheeseen löytyy.

Itselleni tuo vaihe toi tullessaan paljon uutta. En vieläkään aikuistunut, olenhan horoskooppimerkiltäni Oinas... Ehkäpä tuo ajanjakso oli omalta osaltani sitä surutonta nuoruusaikaa. Väinänperä. Tukholman risteilyt. Biljardiklubi. Siinä sellaisia positiivisia kiinnekohtia, joiden ympärillä käytännön elämäni pyöri. Kävin Kauppaopiston ja työllistyin kaupalliselle alalle. Tähän elämänvaiheeseen kuuluu myös lyhyt mutta tuskallisen opettavainen ja traumatisoiva elämänjakso yksityisyrittäjänä. Siihen liittyi myös muutamia sellaisia elämää suurempia asioita, joita en ole vieläkään pystynyt riittävästi käsittelemään edes yhdessä itseni kanssa. Jos joskus kasvan aikuisten oikeesti aikuiseksi, niin ehkäpä tuonkin asian joskus laitan pakettiin. Kirjoittamalla sen ulos itsestäni. Mitenkäs muutenkaan. Siitä voi tulla pitkä ja synkkä tarina. Ei sovellu kaikkien luettavaksi.

Tuo elämänvaihe toi myös tullessaan melko voimakasta itsenäistymistä minun osalleni. Vihdoinkin, voisi varmaan sanoa. Myös kiinnostukseni vakituisen parisuhteen luomiseen alkoi nostaa päätään. Siinä vaan tuli usein ongelmaksi oikeastaan jopa itsenikin yllättänyt ujous tietyissä tilanteissa vastakkaisen sukupuolen kanssa. Ja sitten kun olin päässyt jollain tavalla seurustelusuhteeseen jonkun ihan mukavan tytön kanssa, tuli mielessäni aina vastaan ainakin yksi "mutta". Haluanko oikeasti sitoutua? Minussa asuu kuitenkin aina pieni (oikeastaan aika iso...) erakko, joka pitää suunnilleen tärkeimpänä asiana elämässä omaa vapautta. Vapauta päättää omista asioista. Pienistä ja suurista. Vapautta olla oma itsensä. Vapautta olla välittämättä siitä mitä muut ajattelevat. Vapautta olla tuntematta huonoa omaatuntoa asioista, joita ei ole jaksanut tehdä. Vapautta olla itsekäs.

Elämän viides vaihe on tämän kaavan mukaan sijoittunut ikävuosille 28-35. Silloin ihminen on yleensä jo löytänyt paikkansa tässä meneillään olevassa elämässä. Pitkäänkin opiskelevien opinnot pääsääntöisesti päättyvät, ja viimeistäänkin nyt on aika saada ote työelämästä. Parisuhde ja perhe-elämä eivät välttämättä ole kaikilla vielä vakiintuneet. Jotkut ovat siinä suhteessa toisaalta jo vähintäänkin toisella kierroksella.

Itselleni tuo elämänvaihe meni alkuvuosina hyvinkin edellisen jakson kanssa samoja latuja. Muistan että noihin aikoihin minulla oli todella vaikeaa hahmottaa mitä teen isona. Aikuisena. Aloin kuitenkin vähitellen ymmärtää, ettei elämä voi tämänkaltaisena loputtomiin jatkua, vaan jotain muutosta pitää saada aikaiseksi. Aloin yhä enemmän miettiä, että ehkä minunkin täytyy perustaa perhe. Löytää henkilö, josta tulee minulle vaimo, ja lapsilleni äiti. Tästä alkoi tulla minulle vähitellen jonkinlainen pakkomielle. Joka jatkui siihen asti, että kohtasin nykyisen vaimoni, aloimme seurustella, ja muutimme yhteen. Jouduin tekemään paljon asioita, joita en ollut koskaan ajatellut voivani tehdä. Olin esimerkiksi toistuvasti ajatellut ja jopa ääneen sanonut etten koskaan muuttaisi pääkaupunkiseudulle. Nykyisen vaimoni tavatessani olin käynyt esimerkiksi Tukholmassa ja Pykeijassa useammin kuin Helsingissä. Ja viihtynyt niissä molemmissa paremmin kuin Helsingissä...

Kuudes elämän vaihe, ikävuodet 36-42 alkoi minulla muuttamisella pääkaupunkisedulle. Tämä vaihe elämässä on varmasti monella hyvinkin tasaista vakiintuneen elämän aikaa. Minulle se toi pitkään odottamaani vaihtelua, ja aivan uusia asioita asumalla ja elämällä yhdessä toisen ihmisen kanssa.

Työelämässä olin aina velvollisuudentuntoisesti tehnyt parhaani. Yllätyin kun nyt ilmoittaessani lähteväni pois, minut yritettiin houkutella jäämään lupaamalla kaikenlaisia etuuksia. Esimerkiksin työpaikka nykyiselle vaimolleni, silloiselle tyttöystävälleni, jos jäisimmekin asumaan Pirkanmaalle pääkaupunkiseudun sijasta. Työn saaminen pääkaupunkiseudulta ei ollut minulle mikään ongelma. Sain loppujen lopuksi valita, mihin sijoittuisin. Ainot ongelma oli se, etten päässyt pitämään sinä vuonna minkäänlaista kesälomaa. Kun lopetin työt perjantaina Pirkanmaalla, aloitin työt pääkaupunkiseudulla seuraavana maanantaina. Siinä välissä oli vielä hyvän ystävän häät ja muutto. Melkoisen kiirus viikonloppu tämän kuudennen vaiheen alkuun.

Tässä jaksossa sitä sitten opeteltiin olemaan ja elämään kiinteässä parisuhteessa. Uutta ja mielenkiintoista. Sitähän minä olin etsinyt ja halunnut. Töissä meni ihan hyvin. Olin alkuun jännittänyt että mitenköhän täällä päin Suomea pärjään, kun täällä on niin paljon väkeä. Jotenkin ajattelin että täällä olisi myös samassa suhteessa osaajia. Ammattinsa hyvin taitavia ihmisiä. Näin ei kuitenkaan ollut. Totesin varsin pian että täällä pääsi vastuutehtäviin henkilö, joka olisi Pirkanmaalla ollut vaikeuksissa päästä edes ihan "normaali" hommiin. Eli minulla oli varsin helppo edetä urallani ilman että sen eteen edes tein juurikaan mitään erityistä.

Menimme naimisiin, ja aloimme hankkia perheenlisäystä. Siihen sitten menikin odotettua kauemmin, mutta joka tapauksessa tämän elämänvaiheen lopuilla meillä oli lapsi. Olimme siis perhe sanan täydessä merkityksessä. Tuon elämänvaiheen lopulla löysimme myös vihdoin parin vuoden etsiskelyn jälkeen perheellemme vielä nykyisinkin käytössä olevan kodin. Eli tilavan omakotitalon. Edelleen mielestäni talomme on oikein mukava. Vaimo kyllä alkaa löytää siinä nykyisin enemmänkin huonoja puolia. Molemmat olemme siinä suhteessa yksimielisiä, että sijainti ei ole paras mahdollinen. Tosin vaimo haluaisi päästä lähemmäs Helsinkiä, ja minä taas jotain ihan muuta.

Elämän seitsemäs vaihe tämän teorian mukaan sijottuu ikävuosiin 43-49. Siihen on mielestäni melko vaikea enää löytää yleispäteviä kriteereitä, jotka kaikille sopisivat. Itse kukin ehkä kuitenkin löytää jotain, joka noille ikävuosille on tyypillistä omassa elämässä. Minulle tuo ajanjakso pyörii varsin paljon perheen ja lasten ympärillä. Tuon elämänvaiheen alussa opettelimme asumaan omakotitalossa, talossa jossa asumme edelleen. Silloisen yhden pojan lisäksi syntyi perheeseemme myös tyttö. Työssäkäyntiä ja lasten tarhasta hakemista. Sitähän tuo osa elämää noin pääsääntöisesti oli.

Elämän kahdeksas vaihe sijoittuu ikävuosiin 50-56 vuotta. Tuolloin monella on jo lapset aikuistumassa, ja työelämässä ura korkeimmillaan. Minulla lapset olivat edelleeen melko nuoria, ja töissä jaksaminen sen verran heikoissa kantimissa, ettei oikein voinut enää realistisesti suunnitella uralla etenemistä. Tuossa elämänvaiheessa nousivat jälleen elämän kohokohdiksi tapaamiset ja reissut yhdessä hyvien ystävien kanssa. Juhannukset. Ovat aina olleet minulle tärkeitä. Nyt tuo tärkeys tuntui edelleen vain korostuvan. Myös perheen kanssa yhdessä vietetty aika mökillä ja erilaisissa reissuissa oli niitä elämän kohokohtia, jotka jäivät mieleen.

Tuon elämänvaiheen loppupuolella alkoi taas nostaa päätään tarve saada jotain muutosta elämään aikaiseksi. Lapsesta asti sairastamani migreeni alkoi olla yhä enemmän elämääni häiritsevä tekijä. Olo oli muutenkin varsinkin töistä johtuen hyvin stressaantunut. 

Seuraava, järjestysluvultaan yhdeksäs vaihe käsittää ikävuodet 57-63. Nuo ovat noin pääsääntöisesti viimeiset vuodet työelämässä ennen eläkkeelle siirtymistä. Nuo ovat  juuri ne ikävuodet, jotka minulla ovat ensi keväästä eteenpäin edessäni. Sen verran tiedän jo tuosta elämänvaiheesta etukäteen, että tulen aloittamaan sen puolen vuoden vuorotteluvapaalla. Uskoisin että se tekee minulle monessakin mielessä todella hyvää. Toivon mukaan saan sen aikana myös kroonisen migreenin sen verran rauhoittumaan, että tulen sen kanssa toimeen jatkossa nykyistä paremmin. 

Omalta osaltani en kyllä ole ollenkaan vakuuttunut, että jaksaisin vielä tuon yhden elämän vaiheen olla työelämässä mukana. Taloudellisista syistä johtuen täytyy tietysti yrittää jaksaa keikkua työelämässä mukana mahdollisimman pitkään. Aika sen sitten jossain vaiheessa näyttää, miten minun tuo elämänvaiheeni tulee todellisuudessa menemään.

Kymmenes elämänvaihe on sitten ikvuodet 64-71. Tuo on varmasti monelle se vaihe, jolloin ollaan jo eläkkeellä, mutta toivon mukaan terveys on kuitenkin edelleen sen verran hyvä, että on hienot mahdollisuudet käyttää lisääntynyttä vapaa-aikaa kaikkeen sellaiseen, mitä ei ole aikaisemmin ehtinyt tehdä. Harrastukset. Ystävät. Matkailu. Kaikkiin niihin on tuossa vaiheessa aikaa. 

Omalta osaltani tuota elämänvaihetta miettiessäni mieleen tulee lähinnä se, että silloin ainakin pitäisi elämän olla stressittömämpää ja kiireettömämpää. En usko että minulle syttyy mitään suurta tarvetta lähteä reissaamaan ympäri maailmaa. Pienet reissut mökille ja takaisin, välillä ystävien luokse kyläilemään, ja kerran pari vuodessa reissu pohjoiseen ilmansuuntaan. Siinä se mielestäni ihan hyvä konsepti vanhuuden päivien ratoksi. 

Yhdestoista elämänvaihe, ikävuodet 72-79 ja sen jälkeen mahdollisesti tulevat elämänvaiheet alkavat olla niitä viimeisiä täällä olon jaksoja. Silloin varmaankin alkaa pikkuhiljaa olla aika rauhoittua, ja ottaa edessä olevaa elämää päivä kerrallaan. Jos tulee tunne, että jotain on jäänyt tekemättä tai kokematta, niin vielä ehtii paikata asian. Voisin kuvitella että nuo vuodet ovat melko rauhaisaa elämistä ja olemista. Kohokohtia noissa vuosissa voisin kuvitella olevan sukulaisten ja ystävien vierailut, ja muunlaiset yhteydenotot.

Siinähän niitä on. Melkoinen määrä elämänvaiheita. Suurin osa jo elettynä. Eikä jäljellä olevien vaiheiden määrästä ole tietoa. Onneksi. Jokaisessa vaiheessa on varmasti hyvät ja huonot puolensa. Missä elämänvaiheessa haluaisit itse olla, jos saisit valita? Minulta tätä kerran kysyttiin, ja vastasin spontaanisti hetkeäkään miettimättä, että haluaisin olla siinä vaiheessa jossa pääsen juuri eläkkeelle. Minulta tätä asiaa kysynyt henkilö suurinpiirtein suuttui minulle. Vastaukseni oli hänen mielestään väärä. Itse hän oli eläkeikäinen... Täytyy kyllä sanoa, että vaikka miettisin vastausta tuohon kysymykseen hiukan pidempääkin, olisi vastaukseni edelleen sama. Ymmärrän kyllä toki ihmisiä, jotka valitsisivat niin pystyessään jonkin aikaisemman elämänvaiheen. Ehkä kolmannen tai neljännen. Minä en kuitenkaan noihin nuoruusvuosiin haluaisi palata. Omalta osaltani siis elämä on hyvässä vaiheessa. Eli paras vaihe on vielä edessäpäin, ja toivon mukaan lähivuosina saavutettavissa.